sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Interrail lähtöpäivä, mieleen jäävä kohtaaminen junassa

Istuin aikaisin marraskuisena aamuna yksin pimeässä pienellä juna-asemalla. Olin juuri hyvästellyt mieheni, se oli aivan kamala paikka. Nyt olisin seuraavat pari viikkoa lähes omillani ja mies koirineen kotona. Mietin siinä istuessani, että kyllä minä vaan olen hullu! Tuli sellainen olo siinä, että mihin olen ihan oikeasti ryhtynyt.

Hetken päästä siihen junalaiturille tuli vanhempi pariskunta, he tokaisivat että onpas sinulla hieno reppu, mihin mahdat olla matkalla? Oletko lähdössä vaeltamaan? Vastasin että ei ihan, vaan olen menossa Interrailaamaan. Juna tuli ja menimme istumaan vierekkäisille penkeille.

Jatkoimme jutustelua ja he muistelivat omia seikkailujia, kertoivat omia reissutarinoitaan ja kokemuksiaan. Mies oli ollut yksin pyöräilemässä Ranskassa 53 päivää ja kertoi, että tiesi justiin miltä minusta juuri nyt tuntui ja oli hyvin myötätuntoinen. He tsemppasivat kauheasti ja sanoivat, että tämä tulee olemaan hieno kokemus. Mies myös muistutti, että alkuvaikeuksien jälkeen kun tähän yksinoloon ensin tottuu, niin sitten tulee oikein eufoorinen olo.

Jännä nähdä, minkälainen olotila tulee sitten oikeasti olemaan reissun päällä. Meillä oli vajaa tunti aikaa jutella, kunnes junanvaihto meidät erotti. He olivat hyvin sympaattisia ja antoivat oman taskulamppunsa minulle, sellaisen johon ei tarvita pattereita vaan veivaamalla saa valoa. En ollut hoksannut ottaa taskulamppua mukaan ja mies tiesi, että sitä voisi jossain vaiheessa tarvita.

He kysyivät että kirjoitanko blogia? Kerroin, että kirjoitan vain matkapäiväkirjaa eikä minulla ole blogia eikä sellaisen aloittaminen ollut käynyt mielessäkään. He kehoittivat aloittamaan, sillä olisivat mielellään halunneet lukea matkastani, kuinka se lopulta sujui. Jälkeenpäin tajusin, että kyseisellä hetkellä blogin aloittaminen sai jo alitajuisesti alkunsa, ilman että tiesin siitä vielä silloin. Siihen meni reilu vuosi ennenkuin rohkenin ruveta kirjoittamaan näitä reissuja ylös. Emme vaihtaneet yhteystietoja, vaan toivotimme toisillemme hyvää matkaa! He olivat niin ihania ja tämä kohtaaminen piristi paljon! Oli ihme ja onni, että tapasin juuri heidät juuri tämän matkan alussa. Onneksi heidän kaltaisiaan ihmisiä on olemassa, tämä aito kohtaaminen oli yksi matkani kohokohdista, joka jäi syvästi mieleeni.

Jatkoin Tampereen junaan, jossa minua vähän ärsytti kun yksi tyyppi istui paikallani ja nukkui. En jaksanut tehdä asialle mitään, koska olin herännyt jo aamuyöllä ja olin itsekin niin väsynyt, ihan sama. Olin lopulta perillä Tampereella odottamassa ystävääni, jonka kanssa kävin vielä lounaalla ennen lentokenttäbussin lähtöä. Ihanaa kun oli matkan varrella tällaisia saattajia matkalle! Tunsin itseni niin reppureissaajaksi että! Tuntui hölmöltä ja tosi oudolta olla yksin, ei puhua kenenkään kanssa eikä kysyä keneltäkään mitään, että mihin nyt mennään, mitä nyt tehdään. Nyt piti pärjätä ihan itsekseen. Mieli oli toiveikas, alkoi tulla innostuksen pilkahdus. Kyllä tämä tästä, täytyi vain olla avoin. Lentokentällä kuulin paljon Saksan kieltä, kohta lentäisin Ryanairilla Bremeniin. Nyt tämä matka vasta alkaa!

2 kommenttia:

  1. Tismalleen näissä tunnelmissa lähdin itsekin reilu kuukausi sitte reilaamaan! Hassua miten sitten reissussa rauhoittuu ja ei meinaa edes ymmärtää mikä siinä jännittikään :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että toisillakin ollu just samoja fiiliksiä! :) Kai se on se hyppy tuntemattomaan ja oman mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen joka jännittää, ennenkuin ymmärtää että pärjäähän sitä. Ne on mieleen jääviä ja kaikkein kasvattavimpia hetkiä! :)

      Poista